Nivala Mt.Pyssymäen huipulta pohjoiseen päin kuvattuna heinäkuisena aamuyönä 2016, kirkon torni tököttää keskellä. Kisa-aamu ei valjennut näin aurinkoisena...

Pyssymäki Extreme juostiin ( & kahlattiin...) toista kertaa Iso-Sydänmaan reitillä Nivalassa 13.8.2016. Reitti oli vuoden takaisesta 56k kisasta ja muutamasta muustakin treenilenkistä tullut tutuksi ja se aiheutti ylimääräisiä sydämentykytyksiä, tiesinhän millaista lystiä oli luvassa. Päivä päivältä lähempänä kisaa oli myös selvää, että vettä olisi tulossa lähes kaatamalla, joten muutenkin haastava reitti tulisi olemaan kisapäivänä TODELLA raskas. Mutta eipä siinä, nimi oli listalla, joten nokka kohti Nivalaa ja 57,5 kilsan hölkälle.

Perjantaina Helsingissä auton pakkaus, perhe kyytiin ja ajo Nivalaan. Muutaman kerran sääennusteen tarkistaminen matkalla, jospa se sade ei olisikaan tulossa, mutta ei antanut toivoa paremmasta. Vesisade ei lähdön jälkeen kuitenkaan vaivannut pahemmin matkantaittoa. Ilma oli ainakin hapekas, toisin kuin viime vuoden helteillä. Satanut vesi taas hidasti matkantekoa senkin edestä maapohjasta käsin. Nooh olin toivonutkin viileämpää keliä, kun ilmon laitoin sisään keväällä. Täytyy olla varovainen jatkossa toivomusten kanssa.

Kisassa on erikoisuutena väliaikalähdöt eli kisaajat lähtivät kolmen tunnin sisään (tänä vuonna klo 9-12). Minut oli sijoitettu lähtijöiden alkupäähän (9:50). Sää ja vaatteiden riittävyys huoletti minua ja paria muutakin lähtijää, mutta kun kisan eka lähtijä lähti matkaan t-paidassa, päätin itsekin heittää ylimääräisiä pois. Lämpötila oli aika mukava 10-12 astetta. Väliaikalähdöt on siitä mukavaa vaihtelua perinteiseen yhteislähtöön, kun saa juosta alusta lähtien sitä kuuluisaa omaa juoksua, vaikkakin väliaikoja osittain kuuleekin väliaikapisteillä. 

Alussa lähdin kuntotasooni nähden vähän turhan lujaa. Treenaaminen oli ollut vähäistä, aivan liian vähäistä. Varsinkin siihen, että lähden tällaiseen koitokseen. Yli vuoden ajan ollut vähän kaikenlaista haastetta treenien tiellä.

Alku juostaan ns. perhereitin alkua, takaisin tullessa samaisen reitin loppuosa. Reittimerkinnät ovat parhaimpia mitä on tullut polkujuoksukisoissa nähtyä, kiinteitä oransseja maalimerkkejä puissa Iso-Sydänmaan reitillä on helppo seurata, niitä riittää.

Vasta 15 juostun kilometrin jälkeen alkoi puntissa tutisemaan, kun jaloista tuntui jo olevan lähdes kaikki ruuti käytettynä. Miten helkkarissa tämä tästä maaliin viedään. Ummistin ajatukset mahdollisesta keskeytyksestä ja päätin tähdätä Syyryyn ajattelematta sitä, että sieltä olisi vielä yli puolet matkaa taitettavana maaliin. Ja tiesin, että maasto ei tulisi helpottumaan takalenkillä, päinvastoin. Pian vedin kisan ensimmäisen ja onneksi viimeisen pannun, polven sisäsyrjä sai pientä osumaa ja alkoi kenties tästä syystä oireilemaan myöhemmin.

Syyryn "seinänousu" ja kisan dropbag-huoltopiste. Eihän siellä oikeasti mitään seinänousua ole, mutta noin teknisellä reittipohjalla kaikki nousu on liikaa. Reitti ei muutenkaan ole profiililtaan mikään vuoristo nousumetrien osalta, mutta eipä tuonne niitä kaipaakaan. 220m kuulemma, mutta koska pohja on hävyttömän raskas niin sillä katetaan yhdet sun toisetkin nousumetrit. Syyryn huoltopisteelle tullessani olin yllättynyt siitä, että kukaan ei ollut vielä ohittanut, perästä kun oli lähtenyt kovia kavereita. Melkein samalla sekunnilta naisten voittaja Saara puhaltaa huoltoon, lähti 20minuuttia minun jälkeen. Vaihdoin repun tässä dropbag-pisteessä ja vedin vähän puoliväkisellä banaanin, mustikkakeiton ja muuta pientä nassuun. Pääsin pienen sähellyksen jälkeen jatkamaan taivalta, mutta ahdetut eväät yritti nousta ylös. Seuraavat kilometrit menikin kävellessä, juoksua yrittäessä hissi yritti tehdä tosissaan nousua. Tuo vaihtoreppu oli kyllä niin syvältä, että toiste ei tarvitse reppua enää ulkoiluttaa. Halvalla ei saa hyvää.  

Mieli oli aika maassa, puoliväli ei meinannut tulla millään. Kyllä sitä pitää olla ihmisen tyhmä, pitikö tänne lähteä uudestaan, eikö sitä kerrasta oppinut. Jotakin spirittiä puoliväli-kyltin ohittaminen antoi ja etäisesti katsottuna eteneminen alkoi jopa muistuttamaan juoksua. Kotimatkalla oltiin! Jaloissakin tuntui hiljalleen paremmalta kuin tuolla 15 -25km hujakoilla. Niitä oikeita juoksioita meni ohi vasemmalta ja oikealta kevyellä jalalla, ei voi muuta kuin ihmetellä kärkimiesten etenemistä tuossa ryteikössä. Nähtävästi suotreeniä oli vedetty, niin kummallista liitoa oli nähtävillä. Tekniikka oli hallussa.

45kilometrin juomapisteen jälkeen tuli minullekin pari selkää vastaan. Jyväskylän mies oli juoksemassa ensimmäistä ultraansa, ei mennyt todellakaan siitä mistä aita on matalin, valitsi sitten tämäkin hullu tällaisen Via Dolorosan kuten minäkin vuosi sitten :). Nyt mentiin elämäni pisintä juoksumatkaa ja toista ultraa. Yllätyin hieman, kun katsoin kulutettua aikaa 47 kilometrin tultua täyteen (7h:15min), oletin enemmän. Tässähän voisi olla hyvät mahkut alittaa 9h mikä oli pelkän maaliin pääsyn lisäksi tavoite nro 2. Kaatumisesta tällin saanut polvi oli alkanut vihoittelemaan ja kevyt kipu lisääntyi. Voi olla, että tuli kovasta rasituksestakin, ei ollut pitkiä harjoituksia ja juoksukilometrejä liikoja alla. Juoksuvoimia tuntui silti olevan jäljellä ja siirsinkin tavoitetta viime vuoden aikaan (8:45:37) 1,5km pidemmästä reitistä huolimatta.

Maalissa lopulta ajassa 8:46:10. Ihan jees näillä pohjilla ja millä kelillä! Mustikoita en ehtinyt keräilemään vaikka ajan puolesta voisi niin ajatellakin, kun vertaa kärkimiesten aikoihin. Saunaoluen suhautus tuntui jotenkin ansaitulta tällaisen suorituksen jälkeen. Jauhelihakeitto nassuun ja höpöttelyä vanhojen ja muutaman uuden juoksututun kanssa. Maalissa kuulin, että tytärkin oli mummolan kyläilyn ohessa päättänyt käydä juoksemassa lasten/nuorten juoksussa lyhkäsemmän matkan, tytöissä toiseksi. Oli vissiin seurannut isäukon väliaikoja ja kävi perheen mainetta paikkaamassa.

Hieno PEP-tapahtuma oli jälleen! Kannatti täältä syrjäkyliltä taas hurauttaa tähän tapahtumaan. Suota, erittäin teknistä ja tahmeaa polkua ja tänä vuonna jopa muutama metri pitkospuutakin helpottamassa etenemistä. Viime vuonna niitä ei ollut ja polut olivat tuolloin välillä aivan olemattomat (takalenkillä etenkin), joten sekin siivitti tänä vuonna ehkä parempiin tuloksiin muuten raskaammasta kelistä huolimatta. Polut paranee kulkijoiden myötä, joten ehkä siellä pientä mahdollisuutta parempiin aikoihin on. Helppoa neulaspolkua ei ole luvassa siltikään.

Molemmilla PEP-kerroilla on ollut aika extriimi keli, sekin siis osunut nappiin lisäämään maaliinpääsyn fiilistä :). Saa nähdä mitä mummoja ens vuonna taivaalta tulee. Kiitos Vähäaho, Kaarlela, Mursu, Palola, "Hietapuolen Bekele", koko muu PEP-väki ja taukopaikkojen tsempparit! Jos retkestä ei pysyvämpiä traumoja jää niin ensi vuonna saatetaan könytä reittiä uudestaan!

Tossut: Sarva D'Vil -nastarit. Ensimmäistä kertaa koivissa yli 21km lenkillä, toimi hyvin. 

Muut opit ja oivallukset: Osta parempi reppu tai kaks. Vois treenatakin enemmän. Polut on välistä niin syvät + kapeat, että kengät raapi nilkan sisäsyrjiä --> teippiä kehiin seuraavalla kerralla tms. Pieni kilojen pudotus ei haittais, ei uppoais suohon niin syvälle. 

Kuva maalista by Lasse Palola. Muut allekirjoittanut. 

Pete

Kisapaikalla urheiluhallissa käytiin heti lauantai-aamuna kun lento saapui, ajateltiin ettei tarvitse sunnuntaina olla aamuvarhain hakemassa numerolappua, jossa oli muuten näppärästi siru integroituna, mikä sitten nappasi väliaikoja vitosen välein. Näin oli ajatellut jokunen muukin, tiskeillä oli jonoa reippaasti. Käytiin samalla myös naapurirakennuksen marathon expossa ihmettelemässä. Junalla Zaandamiin Amsterdamin ulkopuolelle hotelliin, mikä osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Jo päällepäin näytti hyvällä tapaa erikoiselta:

Hotellia aikamme ihmeteltyämme lähdimme Zaandamin keskustaan, joka oikeastaan alkoi hotellin kulmalta.

Tuli käveltyä vähän liikaakin vaikka piti jalkoja säästellä seurravan aamun maralle. Ja illalla piti yrittää mennä ajoissa nukkumaan että saa kunnon levot alle, mutta siinähän se meni sitten taas kukkuillessa. Kello oli kuudelta herättämässä, mutta viideltä heräsin ja eipä siinä enää unta saanut kun tuleva juoksu pyöri mielessä. Seiskalta aamupalalle juoksukamat mukana ja siitä junan+metron kautta olympiastadiolle. Lähes 40 000 juoksijaa oli osallistumassa päivän juoksumatkoille, olisko ollut maralle 17 000. Ilma +10, pilvessä ja tuuli kovasti (vesisade loppui onneksi), kylmä meinas tulla kun yhdeksän jälkeen meni shortseissa ja t-paidassa stadion sisään odottamaan lähtöä. Puol kympiltä startti kenian kipittäjille, itse pääsin lähtemään kymmenen minuuttia perästä kun ihmismassa hiljaa purkaantui. Suurta urheilujuhlan tuntua todellakin oli ilmassa, jo lähtöpaikalla musiikki sai tunnelatauksen aikaan ja  juoksun aikana tunnelmaa kohotti dj:t, orkesterit, tanssiesitykset, läpyjä antavat ihmiset melkein koko matkan varrella jotka jaksoi kannustaa uskomattoman hienosti. Oli hienoa olla osa tuota tapahtumaa vaikka viimeisen kympin aikana joutui itseltä kysymään miksi olen itseni tänne järjestänyt...

Juoksu meni aikalailla nappiin. Tankkaus oli onnistunut ja tyhjennyksiä ei tarvinnut tehdä juoksun aikana. Alun hitaampi tahti laittoi kiihdyttämään vähän jännittäen riittääkö poweri loppuun asti, no eihän se täysin riittänyt kun vauhti hidastui mutta aika tasainen oli vauhdinjako kuitenkin: http://evenementen.uitslagen.nl/2012/amsterdammarathon/details.php?t=nl&s=4781

Kello pysähtyi ajassa 3:33:16 (kenialainen voittaja 2:05:41 ja reittiennätys) mikä oli ensimmäiseksi katumaratoniksi itseäni oikein tyydyttävä suoritus.

Samaan aikaan tytär kävi nykäisemässä oman lasten juoksunsa ja sai myös "minimaratonmitalin":

Juoksun jälkeen jalat muussina mutta niiin onnellisena juoksusta takaisin hotellille, matkalla piti hakea Starbucksista mitalikahavit... Hotellilla teki kutaa kylmä heineken ja porekylpy. Mutta eihän sitä malttanut jäädä hotellille makoilemaan kun kerran reissussa oltiin. Amsterdamia ihmeteltiin aikamme, mutta kyllä perhe oli sen verran väsynyttä että hotelli houkutteli takaisin.

Aamulla nautittiin erinomainen aamupala hotellissa. Lähdettiin käymään vieressä olevalla Zaanse Schansin alueella, joka oli kyllä upea paikka. Sattui vielä tunnelmallinen usva joka toi oman mausteensa käyntiin.

Kesällä alkunsa saanut lintuinnostus heräsi myös tuolla alueella, kun pääsi lähelle mm. näitä lintuja niin ei sitä malttanut olla ottamatta kuvia.

Sinisorsa naaras:

Afrikan hanhi eli Niilin hanhi:

Harmaahaikara, nuorempi ja vanhempi yksilö:

Hotellilta laukkujen nouto ja junalla Amsterdamiin. Tyttö halusi käydä kovasti Madame Tussaudin vahakabinetissä niin siellä käytiin ihmettelemässä maailman julkkiksia. Muutama kuva tuli otettua, tässä yks. Täytyy varmaankin lainata elokuva niin tytär tietää ketä kyyditsi pyörällä...

Ja pakkohan se oli vielä käydä kanaalikierros veneellä, opastetulla kierroksella kuuli mielenkiintoista historiaa ja nykytietoa Amsterdamista. sitten vain lentokenttää kohti ja Helsinkiin.

Hyvä fiilis jäi Hollannistakin, tänne palaa kyllä mielellään.